Miesten tasa-arvokeskustelu on saanut jo monet lukemaan sen tosiseikan, ettei miehillä oikeastaan ole lupaa puhua omista ongelmistaan TAI edes ajatella niitä ongelminaan (kun ne vaikeudet ovat juuri niitä biologian asettamia koitinkiviä, joita pitkin mies lopulta haluaa kävellä omaan maaliinsa). Mutta ovatko sittenkään?
Mies ei voi oikeastaan, kuin valita näiden kahden ajattelumallin väliltä ja
useimpia miehiähän ei kiinnosta vaihtaa elämäntyyliä sellaiseksi, että omista ongelmista tai puutteista puhuminen kuuluisi kuvaan, ellei kyseessä ole esimerkiksi tupakan tai saunamakkaran loppuminen.
Ovelaa on kuitenkin, että naisilla on alituinen halu ja oikeus nostaa asioitaan tapetille, minkä takia naisille on kertynyt hirveästi sukupuolen etuoikeuksia. Se, joka ei puhu, ei saa asioitaan läpi - koskee edelleen - toki - myös miehiä.
Tasa-arvo on käsillä sitä mukaa, kun miehet jossain vaiheessa
ymmärtävät omien ongelmiensa kanssa piehtaroimisen kytköksen ala-arvoiseen
elämäntapaansa ja alkavat vaatia naikkosilta vastaantuloa itseään riepovissa asioissa. Jopa miehillä olisi oikeus ymmärtää asioitaan itse, eikä kysellä naisilta miten ollaan ja käyttäydytään. Siinä rytäkässä yhteiskunta tulee muuttumaan täysin, koska olemmehan kaukana siitä tilanteesta, missä miehellä on ylipäätään lupa avata suunsa omista ahtaaseen miesrooliin kuulumattomista asioistaan, ja jossa nainen asettuu tukemaan miestään psyykkisesti (saati fyysisesti) hankalassa tilanteessa.
Vaiteliaat, vihaiset miehet, jotka ovat vain naisten talutusnuorassa
roikkuvia onnettomia verikoiria, eivät edistä kenenkään täyspäisen hyvinvointia tai sananvapautta, vaan ajottain pakottavat meidät fiksummatkin miehet femiinisen ylenkatsonnan uhreiksi. Saa nähdä milloin ensimmäinen suomalainen nainen suomalaisessa kirkossa siunataan miehen pyhällä virtsalla. Enköhän sitten ala minäkin opiskella teologiaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti